Konekiväärimiehenä jatkosodassa

Elossa olevien sotiemme veteraanien joukko on käymässä pieneksi. Monia heitä ei ole enää suvussammekaan. Ensimmäistä sukulinjaa edustava Toivo Gröhn on ainoa elossa oleva sotaan omakohtaisesti osallistunut serkkuni. Hän ei ollut vielä 18 täyttänyt, kun jatkosota alkoi. Näin Toivo kertoo:

– Sotani alkoi 2. divisioonan jalkaväkirykmentti 49:n 1. pataljoonan kolmannen komppanian konekivääriampujana. Lähtö rintamalle tapahtui Viipurin läheltä Riihelästä, mistä jatkoimme junalla Raivolaan ja sieltä Lempaalan Sutelaan.

– Haavoituin kolme kertaa, joista pahin oli ensimmäinen. Se tapahtui 9.6.1942. Oli taistelutilanne. Olin konekiväärin puikoissa ampujana ja rippikoulukaveri Ville Käyhkö Kiteeltä vyön syöttäjänä. Vihollisporukka oli pellonreunassa. Yhtäkkiä konekivääri lensi käsistäni. Osuma, keskiraskaan tykin ammus, tuli juuri kiväärin piipun alle. Menetin hetkeksi tajuntani. Tajuihin tultuani ajattelin, että rauha on tullut, kun ei mitään kuulu! Ympärillä oli kuitenkin raju mylläkkä ja maa pöllysi, joten taistelu jatkui. Oli vain kuulo korvista mennyt. Minähän rupean ampumaan kuulen tai en, ajattelin, ja nostin aseen pöydälle. Otin Villeä olkapäästä kiinni, että aletaanpa ampua. Ei ollut Villestä enää nauhan syöttäjäksi. Oli koko takaraivo pois. Otin Villen pistoolin ja lähdin kävelemään kohti joukkosidontapaikkaa, kun huomasin olevani veressä, eikä kuulo ottanut palatakseen. Käveltyäni vajaan kilometrin tuli omia joukkoja vastaan. Alkoi sairaalareissu: ensin kenttäsairaalaan Vuokselle ja sieltä sotasairaalaan Hämeenlinnaan.

– Sairaalasta palasin junalla suoraan rintamalle. Ensin oli pysähdys Parikkalassa. Oli kuuma helteinen päivä. Junassa oli hevosia ja heinävaunuja. Matkasimme heinäpaalien päällä. Junan pysähdyttyä asemalle kiiruhdimme ravintolaan juomaan mehua. Taivaalle ilmestyi 90 viholliskonetta. Mehun juonti jäi kesken. Juoksimme suin päin nokkosia täynnä olevaan pelto-ojaan. Siinä olimme ojassa monessa kerroksessa. Olin alinna pää tarjoilijatytön helmojen alla ja vielä joku kaveri ylinnä. Junan perässä ollut ammusvaunu räjähti. Muutaman metrin päähän ojasta putosi pommi, joka kaatoi suuren männyn. Sirpaleet kuorivat männyn ja leikkasivat yläpuolellani ylinnä olleen miehen kahtia. Veri vain valui selkääni.

– Parikkalasta siirryimme Vuoksen rannalle. Neuvostosotilaat olivat jo ylittäneet virran alajuoksulla. Oli pakko ylittää virta veneillä. Virta oli tällä kohtaa kuutisensataa metriä leveä. Pommitus oli kova. Maanviljelyskoneet möyrivät maata ja vettä. Naapurit suuntasivat konekiväärinsä virtaan. Monet hukkuivat. Lisäksi veneemme vuoti. Kranaatti osui veneen viereen. Vene hajosi ja jouduin veden varaan. Onneksi olimme jo varsin lähellä rantaa. Vettä oli vain kaulaan asti. Kannoin harteillani haavoittunutta kaveriani rantaan. Siinä meni luoti oikeasta käsivarresta läpi. Kaveria ei jätetä, oli periaate. Onnistuin saamaan kaverin rannalle.

– Loppuvaiheessa jouduin eversti Karin lähettilääksi, ensin Räisälään ja siitä vielä Imatralle. Sota naapuria vastaan päättyi, mutta ei se vielä minun osaltani loppunut. Tuli lähtö Lapin sotaan. Lopulta 25 %:n invaliditeetti jäi muistuttamaan siitä, mitä nuori mies oli saanut kokea.

Varsinaisen elämäntyönsä Toivo teki rautateillä mm. konduktöörinä. Eläkepäiviään hän viettää Aune-puolisonsa kanssa Hyvinkään kodissaan.

(haastatellut Unto Pirnes)

Elämäänsä tyytyväinen

Kolmatta sukulinjaa edustava Ester Lahtinen on Pirnes-suvun ikäpresidentti. Hän on syntynyt Räisälässä, rajantakaisessa Karjalassa, vuonna 1920. Siellä hän vietti lapsuutensa pienasutustilalla. Hän sanoo vieläkin ihmettelevänsä, mikä isän oli sinne tuonut. Isä kävi Räisälästä käsin töissä Uuraassa.

– Muistan valokuvan, jossa oli isäni ja toinen mies, ja molemmilla heillä oli suuret olkatoppaukset takeissaan. Lastaustöissä hän siellä kävi, mutta teki myös metsätöitä
Vuonna 1935 perhe muutti Käkisalmeen. Siellä isä oli töissä sahalla, ja äitikin meni sinne myöhemmin.

Lapsuudestaan Ester muistaa päällimmäisenä asiana maaseutumaisemat sekä sen, että äidinpuoleisen mummon luona oltiin paljon.

– Mummolta olen saanut oppia ja elämänviisautta. Myös käytännön taitoja hän opetti.

Sota vaikutti luonnollisesti Esterin elämään niin kuin muidenkin hänen sukupolveensa kuuluvien, mutta ei aivan niin dramaattisesti kuin voisi olettaa. Ester nimittäin pääsi alkavan sodan jaloista pois pari kuukautta ennen sen alkamista. Hän matkusti toiselle puolelle Suomea, Piikkiöön Turun lähelle.

Sotaa pakoon Ester ei kuitenkaan varsinaisesti lähtenyt. Nuori tyttö kun tuolloin vielä oli, hän ei sano edes ajatelleensa sodan mahdollisuutta, vaikka merkkejä siitä olikin nähtävissä.

– Linnoitustöitä jo tuolloin siellä tehtiin, mutta ei nuori tyttö niitä ajatellut.

Lähdön syy oli paljon tavanomaisempi nuoren ihmisen elämässä: seikkailunhalu ja työn haku. Ester oli mennyt Käsisalmella piikomaan erääseen taloon. Talon rouvan serkku oli karjakkona Piikkiössä ja rouvakin teki lähtöä sinne viisivuotias poika mukanaan. Rouva houkutteli mukaan myös Esteriä.

– Olin yllytyshullu, ja niin sitä mentiin.

Matka kävi junalla Viipuriin, sieltä Helsinkiin ja edelleen Turkuun. Ja Turusta taksilla Piikkiöön.

– Olihan se rohkea ratkaisu, Ester sanoo nyt. Mummo oli kyllä vastaan.

Vuosia menikin, ettei Ester nähnyt perhettään, joka joutui evakkoon Pohjanmaalle. Ester puolestaan meni kahden vuoden päästä naimisiin Piikkiössä. Perheeseen syntyi neljä lasta. Töitä Ester teki karjakkona Piikkiössäkin.

Mutta miten karjalaistytöltä kävi sopeutuminen Varsinais-Suomeen? Luulisi, että ei mitenkään helposti. Mutta ei, Esterillä ei sopeutumisvaikeuksia ollut. Mitä nyt murre teetti töitä vähän enemmän. Ehkä sopeutumista helpotti se, että mieskään ei ollut alkujaan paikkakuntalainen, vaan Pohjois-Pohjanmaalta, Nivalasta, sinne muuttanut.

Entä Karjala, mitä se merkitsee tänä päivänä? Paikat Ester sanoo muistavansa sieltä hyvin. Kerran hän siellä on jälkikäteen käynytkin, mutta sen enempää paikka ei enää kosketa, kun “kaikki on siellä riipin raapin”.

Tuolla matkalla Ester kävi tutkimassa vanhat paikat, mm. koulun. Koulumuistot tuntuvatkin jääneen elävimmin mieleen. Samalla selviää syy sille, miksi Ester on edelleenkin hyvin terävä ajatuksenjuoksultaan.

– Tykkäsin koulun käynnistä. Olisin tykännyt käydä enemmänkin.

Elämänsä kulkuun Ester Lahtinen on tyytyväinen. Katkeruutta ei ole jäänyt mistään. Sen sijalla on tyytyväisyys mm. siitä, että lapsilla on asiat hyvin. Nyt hän sanoo leipovansa neljännessä polvessa karjalanpiirakoita. Ja käsitöitä hän on aina ollut ahkera tekemään, kuten sukukokouksessa Jouhkolassa huomattiin (myyjäisten käsityöt olivat siellä Esterin tekemiä). Kalastuslangasta hän on tehnyt kirjatut sängynpeitot kaikille lapsille, sisaruksille ja lastenlapsille. Miljoonia silmuja siinä on tullut tehtyä. Mattojakin valtavat määrät.

– On saanut toteuttaa itseään, sanoo sukumme ikäpresidentti harrastuksistaan, ja tulee sanoneeksi syyn siihen, mitä monet asiantuntijat pitävät elämäntyytyväisyyden ja usein terveydenkin yhtenä keskeisenä tekijänä.

(haastatellut Esa Pirnes)

Kolmanteen sukulinjaan kuuluva 75-vuotias Aimo “Ami” Pirnes lienee sukumme toistaiseksi menestyksekkäin urheilija – kruununa veteraani-ikäluokkansa maailmanmestaruus lentopallossa kevättalvella 2008. Yhdessä puolisonsa Taimin kanssa he ovat esimerkillisen liikunnallinen aviopari. On ilo nähdä tervesieluisia ja hyväkuntoisia ihmisiä, jotka liikuntaharrastus on yhteiselle ladulle saattanut ja vielä 50 vuodenkin kuluttua yhteisellä ladulla pitänyt. Aimon urheilu-ura on poikkeuksellisen mittava. Se alkoi jo Alavudella perheen ollessa evakkoreissullaan. Siellä Aimo osallistui 13-vuotiaana kilpailuihin, joissa hän jakoi ensimmäisen sijan 60 metrin juoksussa ja voitti kolmiloikan. Voimiensa tunnossa hän haastoi kilpajuoksuun myös 45-vuotiaan äitinsäkin, mutta sai harmikseen todeta hävinneensä vanhalle naiselle!

Pyhäsalmelle muutettuaan Aimo liittyi heti vuoden 1947 alusta urheiluseura Pyhäjärven Pohtiin. Niinä aikoina Aimon urheiluharrastus oli tosi monipuolista. Yleisurheilua – mukaan lukien kymmenottelu – hän harrasti koko ajan. 17-vuotiaana hän aloitti pesäpallon pelaamisen sarjatasolla jatkaen sitä neljännesvuosisadan ajan. Painin, josta tuli Aimon rakkain laji, hän aloitti ennen armeijaan menoa. Seitsemäntoista vuoden aikana hän ehti saada siinä 16 piirin mestaruutta ja voittaa useita kansallisia kilpailuja.

Aimo myöntää olevansa urheiluhullu: hän kun on edellä mainittujen lisäksi harrastanut nyrkkeilyä, painonnostoa, jalkapalloa, tennistä, pöytätennistä, koripalloa, sählyä ja hiihtoa. Nyt seniori-iässä hän pelaa lentopalloa. Jyväskylän Homenokissa tuli sekä EM- että SM-hopeaa. Oulun Tervalentiksessä tuli sitten maailmanmestaruus sekä Suomen mestaruus. Aimo taitaa olla fiksumpi kuin monet nykyurheilijat, jotka usein fakkiutuvat yhteen tai pariin lajiin menestyksen nälässään. Monipuolisuudessaan Aimo on erinomainen esimerkki terveestä asenteesta urheiluun ja liikuntaan. Näin harrastus tuo terveyttä, iloa ja nautintoa elämään.

Aimon puoliso Taimi on urheiluinnostuksestaan tunnettua Kangasharjun sukua, jossa on ollut useita tunnettuja hiihtäjiä. Taimi on myös monet suurkisat käynyt voimistelija. Nuorena neitosena hän sananmukaisesti hiihteli Aimon sydämeen. Vai mahtoiko Aimo painia Taimin pään pyörälle? Joka tapauksessa hääpäivällekään ei meinannut aikaa löytyä tiukan kilpailukalenterin vuoksi. Itsenäisyyspäivältä onneksi löytyi molemmille vapaa ajankohta!

Yhteiset ovat olleet Taimilla ja Aimolla urheilu- ja liikuntaharrastukset. Aktiivisesti he ovat myös osallistuneet urheiluseuratoimintaan Pyhäjärven Pohdissa ja Pyhäjärven Naisvoimistelijoissa, jonka perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja Taimi on ollut. Aimo on tehnyt lukemattoman määrän talkootunteja Pohdin pitkäaikaisena jäsenenä johtokunnassa ja eri jaostoissa: puheenjohtajana, taustatukena, penkkiurheilijana ja ties missä rooleissa.

(haastatellut: Unto Pirnes)

Elämyksiä sukutapaamisessa Heinolassa

Matka sukujen juurille
Maanantai 8.12.2014 klo 14:57 
– Unto Pirnes
Lähes sata Karjalan Pirneksiin, Haapaveden Pirneksiin ja Laukka-Jääskelä -sukuihin kuuluvaa ihmistä kokoontui lauantaina 9. kesäkuuta Hotelli Haapakanteleeseen Yhteisillä juurilla-teeman merkeissä.
Ohjelmassa oli Karjalan Pirnesten sukukokous, luentotilaisuus sukujen juurista, yhteinen päivällinen ja virkistävä iltaohjelma.
Tellervo Kari, kädentaitojenopettaja ja kylähistorian tuntija toivotti vieraat sydämellisesti tervetulleeksi Haapavedelle: “Olen asunut ikäni Laukan talon tanterilla, pitänyt vuosisataista kotiliettä lämpimänä. On ilo aukaista teille ovi, tervetuloa isänne kotiin.”
Karjalan Pirnekset ry:n varsinaisen sukukokouksen avasi yhdistyksen puheenjohtaja Unto Pirnes todeten: “Tämä yhdistyksen neljäs sukukokous on historiallisesti merkittävä. Olemme täällä Pyhäjokivarressa sukumme syvemmillä juurilla, 1500-1600-luvulla eläneiden esi-isien mailla.”
Kokouksen puheenjohtajana toimi Matti Pirnes, joka myös valittiin yhdistyksen hallitukseen ensimmäisenä Haapaveden Pirnesten edustajana. Vahvistetussa toimintasuunnitelmassa korostetaan jäsenpohjan laajentamista. Sukuja koskevaa tutkimusyhteistyötä jatketaan erityisesti Matti Matinpoika Laukan (s. 1664) jälkeläissukuhaaroja ja Haapaveden Pirneksiä tutkivien kesken.
Osallistujia tietenkin kiinnostivat esitykset eri sukuhaarojen historiasta. Unto Pirnes kuvasi vuosia kestänyttä tutkimusprosessia Karjan Pirnesten juurien etsimisessä ja löytämisessä. Tutkimuksen ensimmäinen vaihe päätyi 2006 sukukirjan Pirnes – nimen ja suvun jäljillä – Pyhäjokivarresta Karjalaan julkaisemiseen.
Suvun kantaisäksi nimetty Pekka Matinpoika Pirneskoski oli muuttanut keväällä 1744 pikkuvihan jälkeen perheineen Matkanivasta Kiteen Matkaselkään Tohmajoen varteen Ruokojärven rannalle aivan silloisen valtakunnanrajan tuntumaan. Vuonna 1751 Pekasta tuli Pirnelä-nimisen tilan omistaja. Myöhemmin sukua muutti muuanne Karjalaan, jopa Pietariin.
Kantaisä Pekka oli ollut Pirneskosken talon haltijana 1728-1742. Yhteyttä tilan aiempiin haltijoihin ei löytynyt. Syventävä tutkimus ja tiivis yhteistyö haapavetisen sukututkija Jari Laukan kanssa osoitti, että kantaisämme olikin alun perin Laukka, eli 1664 syntyneen lautamies Matti Matinpoika Laukan ja tämän kolmannen puolison Marketta Koivun vuonna 1700 syntynyt poika. Tuli todistetuksi, että meillä Karjalan Pirneksillä ja lautamies Laukan muilla jälkeläisillä on yhteiset juuret.
Varmaa syytä kantaisämme muuttoon Kiteelle ei tiedetä. Se saattaisi liittyä ajankohtaan (pikkuvihakausi), ruotulaitokseen ja sen rasituksiin (Pekka kuului isäntiin, jotka pitivät yllä Matkanivan Koskenojan ruotutorppaa), hollitupajärjestelmään (Tirilä Matkanivassa ja Laukka Mieluskoskella olivat kestikievaritaloja) tai 1740-luvun alun karjaruttovuosiin.
Jari Laukan toteamus, “tähtitieteilijät suuntaavat useat kaukoputket eri mantereilta kohti kaukaista taivaankappaletta ja kuvat yhdistämällä saavat selkeämmän kuvan kohteesta”, kuvaa erinomaisesti yhteistyön hedelmällisyyttä.
Jari Laukka, Esko Jääskelä ja Vesa Laine pitivät yhteisesityksen Laukka-suvusta. Pääpaino oli lautamies Matti Laukan (aikanaan muun muassa Laukka 6 Heikkilä isäntänä) jälkeläissukuhaaroissa ja erityisesti laajassa Matin vanhimmasta pojasta Sigfridistä polveutuvassa Jääskelä sukukunnassa. Esitystä elävöitti Esko Jääskelän tarina maamme tunnetuimpiin teknologiayrityksiin kuuluvan Vaisalan perustajien Väisälöiden kuulumisesta sukuun. Väisälän sisarusten äiti oli 1849 syntynyt Emma Jääskelä.
Salme Laitinen, o.s. Pirnes ja Väinö Pirnes puolestaan valottivat Haapaveden Pirnes-sukujen taustaa. Mieluskosken ensimmäinen Pirnes-talo (Pirnes-Keskitalo) tiedetään perustetun jo 1640. Myöhemmin on perustettu Pirnes-Kärki ja Pirnes-Kanala. Näistä taloista lienee lähtöisin useampiakin Pirnes-nimeä kantavia sukuja.
Martti Myllykangas kertoo Pirnes-talojen historiaa.
Esitellyt sukukunnat juontuvat nekin Laukkoihin eli noin 1680 syntyneeseen Matti Pekanpoika Laukkaan, myöhemmin Karvola. Tämän Matin pojista Juho (s. 1720) muutti Pirnes-Keskitaloon, otti Pirnes-nimen ja on siten tämän Pirnes-Keskitalosta polveutuvan, varsin perusteellisesti tutkitun sukukunnan kantaisä. Tämän sukukunnan jäseniä olikin paikalla runsaasti. Juhon sisaren Vahlborg Karvolan (s. 1727) jälkeläiset edustavat Pirnes-Kärki sukukuntaa ja toisen sisaren Annan (s. 1728) jälkeläiset Pirnes-Kanala sukukuntaa. Sunnuntaina tehtiin retki sukujen vanhoille asuinpaikoille. Matkaan lähti täysi bussi ja useita pikkuautoja. Ensimmäinen pysähdys oli Mieluskylässä Pyhäjoen eteläpuolella, joen pohjoispuolella sijaitsevien Laukan talojen kohdalla. Näkymä viheriöivine joenrantapeltoineen ja ilmeisen vauraine taloineen oli meille muualta Suomesta tulleille upea. Joen pohjoispuolella Laukan kantatalona pidetyn, jo 1500-luvun lopulla perustetun Heikkilän vanhassa pihapiirissä ainakin me Karjalan Pirneksiin kuuluvat tunsimme astelevamme aidosti esi-isiemme mailla.
Sunnuntaina käytiin Mieluskylällä Laukan kantatalona pidetyn Heikkilän pihapiirissä.
Matka jatkui Matkanivaan, jossa kantaisämme on asunut ollessaan Pirneskosken tilan haltijana. Kiitos Pekka Pirneskosken, että saimme tilaisuuden astella hetken polkua, jota sukumme kantaisäkin on saattanut lähes 300 vuotta sitten astella. Kenties hän on joskus seisahtanut samoilla laakeilla rantakivillä kuin muutamat meistä nytkin äärettömän kaunista jokivarsimaisemaa ihaillessamme. Matka jatkui metsäautotietä Annosesta Pirnesjärvelle. Reitti oli tietyssä karuudessaan elämyksellinen. Samoja seutuja lienevät kulkeneet esi-isienkin polut ikiaikaisille erämaille ja -järvelle. Kiertoajelun viimeinen kohde oli Ollalassa Pirnesten vanhoilla asuinpaikoilla. Nykyään Matti Aallon perillisten hallussa olevaan tilaan kuuluvan Pirnes-Keskitalon vanhimman tiedossa olevan asuinpaikan jäänteiden äärellä koettiin ilmeisen liikuttavia hetkiä. Joskus tarvitaan 80-vuotinen elämäntaival ja paljon tutkimustyötä, jotta voi seisahtaa sukuun kuuluvien seurassa paikalla, jota esi-isät ovat eläneet. Haapaveden keskustaa lähestyttäessä sivuttiin myös Jääskelä sukuhaaran vanhoja asuinpaikkoja. Mieleenpainuva tilaisuus. Välitön tunnelma. Ennestään tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan kuin vanhojen tuttujen kanssa. Antoisa viikonloppu, matka oli pitkä, mutta kannatti. Sukusiteet ovat vahvoja ja esivanhempien asuinpaikat antavat niille merkitystä. Juurista saa voimaa.
Unto Pirnes Karjalan Pirnekset ry puheenjohtaja
Kuvat: Eeva Hasunen

Sukukirja ”Pirnekset – Jännittävä matka Pirnes sukupuiden juurille ja oksistoon” on valmistumassa. Kirja on taittovaiheessa, jonka jälkeen se saadaan painoon ja jakeluun vuoden 2018 alkupuolella. Jos et ole vielä tilannut kirjaa ja/tai maksanut ennakkovarausmaksua, toimithan ripeästi, jotta varmistat kirjan saamisen. Tarvittaessa ota yhteys puheenjohtajaan.